Hyötyliikuntaa vaunulenkeillä

Vaunulenkillä voi tehdä vaikka ja mitä kivoja treenejä, mutta sitä en tullutkaan ajatelleeksi silloin, kun omat lapset olivat pieniä. Mun tytöillä on ikäeroa vaan 1v.3kk joten useimmiten olin liikkeellä kaksostenrattaiden kanssa. Palattuani opiskelemaan kätilöopintoni loppuun, oli todella outoa kulkea ilman rattaita. Rattaat olivat olleet mun suoja ja myös turva joiden taakse oli helppo piiloutua, mutta ne oli myös iso ylpeyden aihe, nimittäin olin niin onnellinen ja ylpeä siitä, että olin nuori ja kahden pienen lapsen äiti. Kätevää oli myös se, että niihin oli helppo sulloa puoli omaisuutta, aina oli kaikki tarvittava mukana.

Vaunulenkillä “lainalapsien” kanssa

Kulkeminen ilman lastenrattaita

Kun sitten kuljin ilman rattaita koulunpenkille, oli jokseenkin alaston ja epämukava olo. Tuntui koko ajan siltä, että olin unohtanut jotain tosi tärkeetä. Kävely tuntui myös kummalliselta, kun ei ollut mitään mitä työntää ja mihin tarpeentullen nojata. Oli outoa saada myös miesten katseita, tuntui, että kiinnitin enemmän huomiota, kuin aikaisemmin rattaiden kanssa kulkiessani. Oli hämmentävää huomata olevansa nainen, eikä pelkästään äiti. Julkisissa kulkiessani muistan myös saaneeni ”melkein” sakon, koska en ollut muistanut maksaa lippua metrossa. Olin unohtanut, että vain rattaiden kanssa sai kulkea ilmaiseksi. Lipuntarkistajien saapuessa aloin itkemään ja kerroin palanneeni juuri hoitovapaalta ja unohtaneeni ostaa siksi lipun. En sitten saanut sakkoa kiltin tarkistaja-tädin ansiosta, vaan maksoin kertalipun ja pääsin säikähdyksellä. 

Millaisia tunteita ja muistoja sulle on herännyt kun lähdit ekoja kertoja liikkeelle ilman rattaita/vaunuja? 

Kun aikaa oli kulunut ja arki alkoi rullaamaan lasten kanssa päiväkodissa, oli ihana nauttia myös omasta ajasta. Menomatkalla nautin ja kuuntelin musiikkia ja katselin kaupungin vilinää, mutta paluumatkalla sydän olikin jo sykkyrällä ikävästä lapsia kohtaan ja kaupungin vilinä ahdisti. Oli kova kiire hakemaan lapset kotiin. Nyt muistelen noita aikoja ja ajattelen, että kumpa olisin osannut silloin enemmän ottaa omaa aikaa itselleni. Tämä luultavasti on myös monen muun äidin kompastuskivi.  Aina ei tartte olla joku tapahtuma tai juhlameno, vaan sitä omaa aikaa on just ne viikko harrastukset ja pienet hetket siellä arjen keskellä. Tuntuu siltä, että nykyajan äidit osaavat kiinnittää tähän asiaan ehkä aikaisempaa enemmän huomiota ja ottavat tilaa itselleen, vai mitä ajatuksia tämä herättää? Itse koen, että kun saa annettua itselleen aikaa ja tekee asioista joista nauttii, niin se on lahja koko perheelle. Mulla kesti aika kauan oppia tämä ja välillä vieläkin tulee niitä hetkiä, että joudun muistuttamaan itseäni siitä, ettei mun tarvitse olla koko ajan saatavilla.

Miten sä otat omaa aikaa äitiyden ja arjen keskellä? Onko huono omatunto kokoajan läsnä myös silloin kun on sun aika?